lauantai 23. helmikuuta 2013

Kuumetta pukkaa!

Nyt tulee jotain ''ikävää''. Kuumetta.
ikävää sen takia, että kuume on vain minulla, enkä voi taikoa itselleni lasta kun toinen ei halua / ole valmis vielä pitkiin aikoihin :(

Mulla on vauvakuume. Sanana toi kuulostaa todella vajaalta ja siltä, että haluaisin jonkun kivan pikku nuken jota voisin pukea söpöihin potkareihin. Mutta ei, ei se oo sitä. Onhan sekin ihan todistettua, että tuo kuume voi myös tulla ilmi fyysisenä ''oireiluna''. Ja todellakin on tullut. Tää on jatkunut suunnilleen viime kesästä asti hieman aaltoillen, nyt viime viikkoina on kyllä ollut niin huipussaan että huhhuh. Ajattelen vauvoja lähestulkoon 24/7 (no, ainakin 70% hereilläoloajasta), näen vauvoja ja raskaana olevia naisia kaikkialla ja kuvittelen kaikkia ihme oireita ja vilkuilen peilistä itseäni miettien, että olisinpa raskaana. Ihan sekopäistä?! Ja kyllä, tilanne on todella ahdistava. Mähän en tietenkään itse voi sanoa, että nyt ois oikee hetki ''tehdä'' lapsi. En voi pakottaa. Mutta kyllä mä salaa toivon, että sekin päivä vielä koittais kun molemmat tässä suhteessa ois valmiita, enkä vain minä. (eli..... toivottavasti 5vuoden sisään....)
Mitenköhän sitä vauvakuumetta oikein selittäisi... että miksi haluaisin lapsen. Ei sitä voi varmaan selittää? Mulla on vaan se tunne, tarve ja se damn hoitovietti. Mä todella toivon sitä ja pakko myöntää, että se olisi elämän huipentuma. Ja tottakai ymmärrän että siihen kuuluu elinikäinen vastuu ja huoli, rahaa palaa ja olet kiinni lapsessa. Kaikki yllättävät tapahtumat ja yölliset heräilyt, sairastelut, huutamiset ja sotkut. Mutta jos se onkin juuri sitä mitä toivon? Ja kaipaan, jollain tavalla... En osaa selittää sitä tosiaankaan, kuulostaa tosi typerältä puolustelulta ja ei se edes auta mitään, vaikka kuinka yrittäisin syitä keksiä. Miksi ihmiset ylipäätään haluaa mitään?

Ja tästä pääseekin sopivasti samaa aihetta koskevaan juttuun. Mulla on pelko, että en voi saada lapsia. Koskaan. Oon lukenut paljon juttuja naisista, jotka on jo vuoden syömishäiriön jälkeen menettäny hedelmällisyyttä ja hormonit on nii perseellään kun olla ja voi. Ja mitäs, mulla on ollut yli 6 vuotta, että ihan vitun hyvältä näyttää. Sekin on siis vaan joku tunne, eihän sitä voi varmaksi sanoa ettei lapsia saisi. Mutta tietenkin toi syömishäiriötausta voi vaikeuttaa raskaaksi tulemista.
Oon erittäin vihainen itselleni tästä, ja pettynyt. Mutta ei siinä tilanteessa kauheesti ajattele tulevaisuutta, kun siinä hetkessä tärkeintä on syömishäiriön miellyttäminen. Surettaa vielä sekin, kun vuosi vuodelta mahdollisuudet oikeesti vähenee. Eikä vain mun päässä, vaan ihan oikeassa elämässä. Mä en tiedä mitä tekisin, jos mun keho ei olekaan sitten yhteistyöhaluinen. Mikäli se päivä joskus koittaa (tyyliin joku lääkärisetä sanoo, että olet nyt kussut tämän homman pahasti omalla typeryydelläsi) - siinä vaiheessa lentää kyllä kaikki toivo ja haaveet johonkin loputtoman syvään kaivoon.

Ei ei ei, vielä ei tästä aiheesta pääse eroon! Mä voisin tietysti aina muuttua. Voisin unohtaa jotkut kersat ja elää sitä ''nuoren elämää'' niinkuin kuuluisi.  Jos joku toinen haluaa bilettää kolmikymppiseksi asti ja matkustaa kuumailmapallolla maailman ympäri, käydä vähän Australiassa sukeltelemassa ja elää villisti, niin ei se ole keltään pois. (Siis kenen mielestä nuoren elämä on just niin stereotypistä, villiä ja vapaata??) Ei kaikki halua sitä. Kaikki ihmiset ei tosiaankaan ole sellaisia. Mä en henk.koht. koe mitään tarvetta kokeilla rajoja ja olla villi ja vapaa, vailla sen suurempaa vastuuta ja huolta. Mutta - mä voisin olla sellainen. Voisin opetella bilettämään viikonloppuisin ja käydä festareilla, matkustella ympäri maailmaa aina kun rahaa on tarpeeks ja ajaa jotain vitun pillurallia torien ympäri ja herätä jostain tietämättä, miten sinne päädyin. Tai muuten vaan olla über-spontaani ja elää ilman huolta huomisesta... siis semmoista nuoren elämää. Oikeesti, mä en edes tiedä mitä kaikkea nuorten elämään ''tulisi'' kuulua, kun en ole sellainen. Oon tylsä kotihiiri, nautin rauhasta ja ei kauheesti innosta mitkään hikiset festarit tai pään täyteen vetäminen. Mutta jos..... ei. Ei kiinnosta, oon aivan liian erilainen. Joskus tuntuu, että oon henkisesti huomattavasti vanhempi, mitä oikeesti oon (siis joskus, ei tosiaankaan koko aikaa, tietynlaisissa tilanteissa). Ehkä en vaan osaa olla kunnon nuori kun kaipaan sellaista ''erilaista'' elämää :D

Kai mun pitäis nauttia siitä, mitä tällä hetkellä on. Ja kyllähän mä nautin. Ahdistaa vaan ajatus, että jokin, mitä todella haluaa ja toivoo, on vuosien ja vuosien päässä, enkä tiedä onko se edes mahdollista. Mä voin sanoa, että ei se haittaa, mutta kyllähän kaikki näkee, että se vaivaa. En mä voi noita ajatuksia vaan unohtaa, vaikka yrittäisinkin! Ehkä mä vaan odotan... ja odotan. Ehkä tää menee ohi? Tai sitten vaan jatkan yksikseni vauvojen ja pienten lasten kyttäilyä toivoen parasta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti