Kevätjee

Varmaankin joka blogissa on nyt kaikkea kevät-fiilistelyä mut ei voi mitään. :DD
Ei sitä kevättä kyllä muuten kauheasti huomaa, kuin että on alkanut kuulumaan tsirp tsirp jostain pensaitten kätköistä (oikeesti, se ääni kuuluu mutta lintuja ei kyllä useinkaan näy?). Isommat tiet ainakin on jo melko kuivia. Tosin vielähän taitaa virallisesti olla talvi. :)

Kevääseenhän kuuluu tietysti uusien vaatteiden shoppailu ja kuolaus, pakko saada toi ja toi ja ehkä toikin nyt tänä vuonna. Kaikkea uutta kivaa. Saattaa kyllä olla joku naisten oma kevätsyndrooma tämä tälläinen.. :D Tietenkin oon itsekin katsellut ja jo ostellutkin uusia juttuja kevääksi ja kesäksi. Ihme mielihyvää siitäkin saa. Vanhoja vaatteita ynnä muuta lähtee kyllä vähintäänkin saman verran kiertoon kun uutta tulee tilalle.

Mietin just, että joka vuosi kaikki jaksaa siitä keväästä vaahdota. Kevät tulee aina ja silti joka kerta se on jotenkin niiiiiiiiin mahtavaa ja siitä jaksaa kaikenlaista smalltalkia vääntää. Mutta onhan se nyt kivaa kun pitkän, kylmän ja pimeän talven jälkeen on valoisaa myös illalla, lämpötila nollassa ja lumi sulaa ihan silmissä. Pikkulinnut laulaa ja lehemät lentää....  :)
Ehkä jonkinasteinen positiivisuus ihmisissä lisääntyy samaa tahtia kun lämpöasteet nousevat. Ei kylläkään kaikissa, jotkut vaan on elämäntapavalittajia ja vitun päivänsäteitä.

Joitain vuosia sitten tää aika ahdisti. Talvisin saa sentään piiloutua toppatakin uumeniin ja paksuihin huiveihin, mutta keväällä (ja erityisesti kesällä) on melkein pakko vähentää vaatetta. Se tunne kun ''täytyi'' laittaa shortsit jalkaan ja nähdä puolipukeissa olevia ihmisiä joka puolella... Tuntui että kaikki muut on paremman näköisiä, itse ei kehtaisi kulkea julkisesti kuin säkki päällä.
Se oli silloin. Tällä hetkellä ei ahdista, vaikka matkaa omiin tavoitteisiin on vähäsen. Positiivisella mielellä tässä mennään eteenpäin. :)

Romantikko vai joku pelle vaan

No nythän rupes kirjotussuoni kukkimaan. Vähäsen. Kyllä se kohta kuihtuu taas kun kyseessä ei ole mikään tekokukkanen.

Jostain hassusta syystä on tullut mietittyä tota romantiikkaa ja semmosta hömppää.
Naiset tietty aina toivoo, että mies joskus tois kukkia (tai ihan mitä vaan oikeestaan! joku kiva pikku ele tai huomionosoitus) tai tekisi / sanoisi jotain yllättävää ja siirappisen ihanaa. No oishan se ihan mahtavuutta ja jotenkin lutusta, harmittaa kun monet suomalaisista miehistä kuitenkin on sellasia... karuja ja pidättäytyväisiä. Oikeesti, jos ei voi naiselleen sanoa kauniita sanoja ilman, että alkaa siinä omaa ällöyttään spekuloimaan ja purnaamaan, kuinka tyhmää on sanoa jotain mitä just sanoi, ni antaa olla. Mun puolesta voi ottaa sen  Fiskarsin eri-miehekkään kirveen ja painua metsään hakkaamaan puita. Tai saman tien kaataa ne paljain käsin. Se on sitä miehisyyttä.

No mitäs kun naiset aina toivoo miehiltä niitä suuria eleitä ja sanoja, tekeekö naiset sitten itse niin? (Tekee.. ainakin enemmän on tullut rekisteröityä kaikkea lässynlää-rakasmussukkaiseni-juttuja, mutta haittaako se kun todella rakastaa sitä ukkoaan?) Eikö sitä sais osoittaa sitten, vai pitäiskö pidättäytyä ja taputtaa olalle, että ''hienoa mieheni, kylläpäs leikkasit ruohon niin tasaisesti tänään''. Kukin omalla tavallaan, mä vaan toivoisin semmosta ihanan siirappista romantiikkahöpöhöpöä jota miehet tuntuu kammoavan. Hei, ei pelkoa! Ei se syö miehisyyttä. Eikä se ees oo niin vaikeeta.

Pakko kyllä myöntää, että joskus en itekkään jaksa. Lähinnä sen takia kun tiiän, että toinen ei oikeen innostu siitä/lähde juttuun mukaan, ni en vaivaudu paljoa. Ei se anna jos se ei ota. Vai oliko se toisin päin....
Oon luovuttaja-romantikko ja hyväksyny sen, että suomalainen ukkeli ei hempeile. Paitsi joskus. Salaa neljän seinän sisällä, muttei tosiaan muiden nähden. Sehän ois maailmanloppu jos niin kävis. Ehkä se on häpeää?? Tai epävarmuutta, en mä tiedä. Harmittava juttu kuitenkin. Ois kiva voida olla ihan vapautuneesti ja roikkua toisen käsivarressa (no ehkä ei ihan roikkua mutta kuitenki) kauppareissuilla tai muiskauttaa suukon poskelle vaikka siinä olisikin puoli sukua kyyläämässä. Mähän en välitä niistä silmäpareista jotka katselee.

Ehkä vielä joskus. :)

Kuumetta pukkaa!

Nyt tulee jotain ''ikävää''. Kuumetta.
ikävää sen takia, että kuume on vain minulla, enkä voi taikoa itselleni lasta kun toinen ei halua / ole valmis vielä pitkiin aikoihin :(

Mulla on vauvakuume. Sanana toi kuulostaa todella vajaalta ja siltä, että haluaisin jonkun kivan pikku nuken jota voisin pukea söpöihin potkareihin. Mutta ei, ei se oo sitä. Onhan sekin ihan todistettua, että tuo kuume voi myös tulla ilmi fyysisenä ''oireiluna''. Ja todellakin on tullut. Tää on jatkunut suunnilleen viime kesästä asti hieman aaltoillen, nyt viime viikkoina on kyllä ollut niin huipussaan että huhhuh. Ajattelen vauvoja lähestulkoon 24/7 (no, ainakin 70% hereilläoloajasta), näen vauvoja ja raskaana olevia naisia kaikkialla ja kuvittelen kaikkia ihme oireita ja vilkuilen peilistä itseäni miettien, että olisinpa raskaana. Ihan sekopäistä?! Ja kyllä, tilanne on todella ahdistava. Mähän en tietenkään itse voi sanoa, että nyt ois oikee hetki ''tehdä'' lapsi. En voi pakottaa. Mutta kyllä mä salaa toivon, että sekin päivä vielä koittais kun molemmat tässä suhteessa ois valmiita, enkä vain minä. (eli..... toivottavasti 5vuoden sisään....)
Mitenköhän sitä vauvakuumetta oikein selittäisi... että miksi haluaisin lapsen. Ei sitä voi varmaan selittää? Mulla on vaan se tunne, tarve ja se damn hoitovietti. Mä todella toivon sitä ja pakko myöntää, että se olisi elämän huipentuma. Ja tottakai ymmärrän että siihen kuuluu elinikäinen vastuu ja huoli, rahaa palaa ja olet kiinni lapsessa. Kaikki yllättävät tapahtumat ja yölliset heräilyt, sairastelut, huutamiset ja sotkut. Mutta jos se onkin juuri sitä mitä toivon? Ja kaipaan, jollain tavalla... En osaa selittää sitä tosiaankaan, kuulostaa tosi typerältä puolustelulta ja ei se edes auta mitään, vaikka kuinka yrittäisin syitä keksiä. Miksi ihmiset ylipäätään haluaa mitään?

Ja tästä pääseekin sopivasti samaa aihetta koskevaan juttuun. Mulla on pelko, että en voi saada lapsia. Koskaan. Oon lukenut paljon juttuja naisista, jotka on jo vuoden syömishäiriön jälkeen menettäny hedelmällisyyttä ja hormonit on nii perseellään kun olla ja voi. Ja mitäs, mulla on ollut yli 6 vuotta, että ihan vitun hyvältä näyttää. Sekin on siis vaan joku tunne, eihän sitä voi varmaksi sanoa ettei lapsia saisi. Mutta tietenkin toi syömishäiriötausta voi vaikeuttaa raskaaksi tulemista.
Oon erittäin vihainen itselleni tästä, ja pettynyt. Mutta ei siinä tilanteessa kauheesti ajattele tulevaisuutta, kun siinä hetkessä tärkeintä on syömishäiriön miellyttäminen. Surettaa vielä sekin, kun vuosi vuodelta mahdollisuudet oikeesti vähenee. Eikä vain mun päässä, vaan ihan oikeassa elämässä. Mä en tiedä mitä tekisin, jos mun keho ei olekaan sitten yhteistyöhaluinen. Mikäli se päivä joskus koittaa (tyyliin joku lääkärisetä sanoo, että olet nyt kussut tämän homman pahasti omalla typeryydelläsi) - siinä vaiheessa lentää kyllä kaikki toivo ja haaveet johonkin loputtoman syvään kaivoon.

Ei ei ei, vielä ei tästä aiheesta pääse eroon! Mä voisin tietysti aina muuttua. Voisin unohtaa jotkut kersat ja elää sitä ''nuoren elämää'' niinkuin kuuluisi.  Jos joku toinen haluaa bilettää kolmikymppiseksi asti ja matkustaa kuumailmapallolla maailman ympäri, käydä vähän Australiassa sukeltelemassa ja elää villisti, niin ei se ole keltään pois. (Siis kenen mielestä nuoren elämä on just niin stereotypistä, villiä ja vapaata??) Ei kaikki halua sitä. Kaikki ihmiset ei tosiaankaan ole sellaisia. Mä en henk.koht. koe mitään tarvetta kokeilla rajoja ja olla villi ja vapaa, vailla sen suurempaa vastuuta ja huolta. Mutta - mä voisin olla sellainen. Voisin opetella bilettämään viikonloppuisin ja käydä festareilla, matkustella ympäri maailmaa aina kun rahaa on tarpeeks ja ajaa jotain vitun pillurallia torien ympäri ja herätä jostain tietämättä, miten sinne päädyin. Tai muuten vaan olla über-spontaani ja elää ilman huolta huomisesta... siis semmoista nuoren elämää. Oikeesti, mä en edes tiedä mitä kaikkea nuorten elämään ''tulisi'' kuulua, kun en ole sellainen. Oon tylsä kotihiiri, nautin rauhasta ja ei kauheesti innosta mitkään hikiset festarit tai pään täyteen vetäminen. Mutta jos..... ei. Ei kiinnosta, oon aivan liian erilainen. Joskus tuntuu, että oon henkisesti huomattavasti vanhempi, mitä oikeesti oon (siis joskus, ei tosiaankaan koko aikaa, tietynlaisissa tilanteissa). Ehkä en vaan osaa olla kunnon nuori kun kaipaan sellaista ''erilaista'' elämää :D

Kai mun pitäis nauttia siitä, mitä tällä hetkellä on. Ja kyllähän mä nautin. Ahdistaa vaan ajatus, että jokin, mitä todella haluaa ja toivoo, on vuosien ja vuosien päässä, enkä tiedä onko se edes mahdollista. Mä voin sanoa, että ei se haittaa, mutta kyllähän kaikki näkee, että se vaivaa. En mä voi noita ajatuksia vaan unohtaa, vaikka yrittäisinkin! Ehkä mä vaan odotan... ja odotan. Ehkä tää menee ohi? Tai sitten vaan jatkan yksikseni vauvojen ja pienten lasten kyttäilyä toivoen parasta.

Nyt soi

Ite aina googlailen hyviä lenkki/hölkkä/juoksubiisejä, niin ajattelin tehdä vähän listaa siitä, mikä omassa mp3:ssa soi tällä hetkellä. :) Vaihtelen aika usein biisejä kun kyllästyn niihin niin nopeasti... Tykkään siitä että on sekä nopeatempoista että rauhallisempiakin kappaleita niin tulee lenkkiinkin vaihtelua :)

Avicii & Nicky Romero - I could be the one

Beyonce - Run the world (Girls)

Michael Sembello - Maniac

Marina and the Diamonds - How to be a heartbreaker

Ed Sheeran - A team / Small bump

Emeli Sande - Read all about it part III

Rihanna - S&M / Rude boy

Eminem - Space bound / 'Till I collapse

Sean Paul - Get busy

Christina Aguilera - Dirrty / Your body

Pitbull ft Christina Aguilera - Feel this moment

Ellie Goulding - Starry eyed / Anything could happen

Queen - We will rock you / Don't stop me now

Survivor - Eye of the tiger

Fort Minor - Where'd you go?

BoB - Cold as ice

T.I. - Whatever you like

Popeda - Kersantti Karoliina

Disco Ensemble - Second soul

Cheek - Sokka irti

Anna Puu - Kolme pientä sanaa

Erin - Mitä tänne jää

Aste - Pumppaa 

Kurkkusalaattia & aamuja

Otsikko voi olla hieman harhaanjohtava, mutta tämä postaus on täysin omistettu armeijalle ja niille tunteille, jotka nousee pintaan kun sitä ajattelee. Hieman kyllä tiivistetysti ja pintapuolisesti. Kuvat naurunappulasta kuten näkyy!! :)

Se alkoi heinäkuussa viime vuonna. Takana on monen monta kuukautta, viikkoa ja perkeleesti aamuja. Edessä vähän päälle 4 kuukautta, eli voiton puolella tässä ollaan.

Ennen armeijan alkua olin ajatellut, että muutun hirveäksi inttileskeksi, joka vain vollottaisi viikot ja koomailisi kunnes viikonloppu taas koittaisi. Ehkä alkuun olin vähän suruissani ja ikävä oli kova (pakko kyllä sanoa että nyt ikävä on sitäkin suurempi, moninkertaisesti). Mutta ei mennyt kauaakaan niin siihen tottui. Siihen ikävään siis, ja siihen, että tilanne nyt vaan on tämä. Minkäs sille mahtaa.

Tyttöystävä/puolisopäivä oli ihan kätevä tapahtuma, oli tosi ''avartavaa'' päästä näkemään, minkälaisissa oloissa nää nyt asustelee kasarmilla. Etenkin, kun se oli ensimmäisen viikon sunnuntaina, niin pääsi heti tutustumaan paikkoihin ja sai pienen (minimaalisen olemattoman) maistiaisen siitä, mitä nämä puuhailevat päivisin.
Alkuhan on aina vaikein, varmaan koskee melkein kaikkia asioita. Alussa siellä on niin paljon toimintaa ja kaikki on vielä uutta, että aika menee jo siihen uuden opetteluun ja uusiin rutiineihin tottumiseen. Ja eiköhän se ikävä ole ihan molemminpuolinen vaikka nuo kakslahkeiset ei välttämättä sano sitä niin usein kuin itse toivoisi... :D

Toisaalta, mikäli aamukamman keskusteluja on uskominen, niin monien kumppanit ryhtyvät oikein urakalla pehmoilemaan ja melkeenpä runosuoni kukkii kun kaipailee sitä kotopuolessa odottelevaa heilaansa. Jotkut taas äijistyy (mörrimöykyt) ja ei hemmetti, kunhan se inttikieli ja tavat ei tänne asti tule niin kaikki on okei! :D

Tietenkin ne, jotka on vaikka asuneet pidempäänkin yhdessä tai tottuneet siihen, että toinen on siinä aina/usein läsnä, niin aivan varmasti se on silloin iso muutos. Ja voi se itkukin olla herkässä kun näkee toisen pitkästä(?) aikaa ja sitten taas joutuu eroon lyhyen yhdessäoloajan päätteeksi.
Me ei oltu asuttu yhdessä ennen armeijaa, joten voi olla että sekin vaikutti asiaan. Oli paljon helpompaa tottua tähän uuteen tilanteeseen, kun takana oli jo jonkin asteen ''kaukosuhde''. No big deal.

Varmaan vaikeinta on (ollut) se, että yhteydenpito takkuilee ja pahasti : DD Sehän on itsestään selvää, ettei siellä voi olla koko ajan kännykän ulottuvissa, vaikka itse täällä siviilissä toivoisi toisen vastaavan mahdollisimman nopeasti omiin viesteihin. Myös, ainakin toisinaan, vapaa-ajan vähyys armeijassa tuntui vaikuttavan yhteydenpitoon. Pitkät päivät jo itsessään väsyttävät kenet tahansa ja siihen päälle kaikkea actionia, niin ei kauheesti aina irtoa iltaisin siitä toisesta. Ihan ymmärrettävää, kun mietin jos ite siellä olisin...

Ainahan sitä varoitellaan, että armeija suunnilleen tappaa parisuhteen. ''Suurin osa pareista eroaa armeijan aikana''. Tai jotain. Ei ehkä suurin osa, mutta aika monet. Niin ainakin on sanottu. Ja sitten siitä syytetään armeijaa, annetaan sen olla tekosyynä erolle. Mutta jos parisuhde on loppuakseen, niin olisi se ilman armeijaakin loppunut. Joillekin käy näin, että ei vain kestä sitä hetkellistä eroa toisesta, ja päätyy sitten etsimään uutta seuraa.

Mun mielestä armeija on vahvistanut meidän välistä suhdetta. Jotenkin lähentänyt. Tai, kai se on selvääkin, ei kai tässä muuten oltaisi muuttamassa saman katon alle? :D Kuitenkin, ei se loppujen lopuksi niin kauheaa ole. Kannattaa ajatella positiivisesti, vaikka myönnän kyllä että usein tulee surkea olo siitä tietoisuudesta, etten saa yhteyttä toiseen ja onhan se toinen fyysisestikin kivan matkan päässä. Eihän se tietenkään hauskaa ole, mutta eipä kauheesti auta se masentelu ja voivottelu. Nyt ainakin saa omaa aikaa. Vaikka kyllä se kahdenkeskinen aika voittaa tän oman ajan ihan kuus nolla.

Tuntemukset heittelee laidasta laitaan. Toisinaan voisin vaan kaatua lattialle kiukuttelemaan kuin pikkulapsi, kun joudun olemaan yksin tai en koe saavani minkäänlaista (henkistä) yhteyttä viesteillä... Ja sitten taas on iloisia hetkiä, mietin, että kohta se jo pääsee pois sieltä. Kohta on taas viikonloppu. Joka aamu on yksi aamu lähempänä kotiutumista. Sitten ei tarvitse laskea päiviä, kun jotain taas tapahtuu.
Siinä vaiheessa pitääkin sitten tottua siihen, että se toinen tosiaan on siinä koko ajan (no ei nyt ehkä ihan 24/7 mutta aika paljon), onhan sekin iso muutos. Opetella elämään yhdessä. Tai ehkä se vaan luonnistuu itsestään, eikai sitä kauheasti tarvii opetella.

TJ 130.
Ihan hyvä luku. Ei enää kauaa niin jää kurkkusalaatit armeijaan ja aamukampa on nypitty kaljuksi :DD
Kuvat ei millään suostuneet yhteistyöhön....

Tatuointi?

Mulla on aiemmin ollut vähän ristiriitaiset mielipiteet tatuoinneista (siis itselläni, ei muilla). Joitain vuosia sitten ajattelin, että ''no emmä mitään tatuointia ota, ihan idarin näköstä sitten mummona vanhainkodissa kun on joku nolo tatska kädessä tai jossain''.

Nyt oon eri mieltä. Niin ne ajatukset vaan muuttuu kun aikaa kuluu... Nyt mun mielestä sillä ei ole väliä, koska tatuointihan on tavallaan muisto siitä hetkestä, kun sen on ottanut. Kaikista ajatuksista, joita on päässä liikkunut, sekä asioista, joita on tapahtunut. Ja onko sillä mitään merkitystä, kuinka tatuoitu sitten 70 veenä on (tai 40 veenä... 50 veenä.. whatever veenä..)?

 

Kuitenkin, aina oon ajatellut, että JOS nyt joskus tatuoinnin satun ottamaan ihoani koristamaan, on sillä oltava jokin syvällinen merkitys. Itselleni henkilökohtainen ja merkittävä asia. Varmaan suurin osa haluaakin, että sillä on jokin merkitys. Ja se nyt on aivan paskan hailee, oonko sitten joku 70v tatskamummeli. Sehän on nykyaikaa, eri asia on että tämänhetkisillä vanhoilla ihmisillä ei varmaankaan kauheesti tatskoja ole. Ei tainnut heidän nuoruudessaan olla samanlaista kuin nykyään, ajat muuttuu. :)

Ymmärrän, miksi on ihmisiä jotka ajattelee, että tatuointi on niin ''lopullinen asia''. No kyllähän se tavallaan on, mikäli ei sitten halua poistattaa omaansa joskus. Ei kaikki halua, eikä kaikille välttämättä edes sovi.

Ja toisaalta, miksi miettiä mitä muut ajattelee... Antaa niiden ajatella mitä haluaa :) Ja jos kaiken yrittää järkeillä niin, että ''se on sitten tyhmännäkönen kun oon vanha'' tai ''en varmaan enää tykkää tästä parin vuoden päästä'', niin siinä kyllä jäisi monet asiat tekemättä. Ja voipi olla, että henkilö joka tätä mieltä on, ei edes halua tatuointia (ja sekin on okei!) :)

Tällä hetkellä on kovassa mietinnässä jokin merkityksellinen teksti tai kuvio, ja noissa ylemmissä kuvissa on potentiaalisia paikkoja tatuoinnille.
Täytyy tosiaankin nyt miettiä (ainakin viikko..... :DD) tätä asiaa.

Elämäni aakkoset

Pidemmittä puheitta, ajattelin tässä perjantai-illan aktiviteetiksi koota elämäni (tämän hetkiset) aakkoset. Muutamat kirjaimet jätin suosiolla pois, kun en keksinyt mitään järkevää. Ja useissa kohdissa on parikin juttua :)

A

Aamut. Etenkin ne aamut, jolloin aurinko yrittää jo kurkata sisälle verhojen takaa, ja kun avaa ikkunan, niin linnut visertää kauniisti. Hyvä aamu takaa usein hyvän päivän :) 

Appelssiinimehu. Paras mehu (kylmänä).

Aitous. Miks pitäis esittää jotain muuta mitä oikeesti on?

Aurinko. Piristää ja saa kaiken näyttämään kauniimmalta.

B

Balanssi. Tasapaino. Sehän on asia, jota tavoittelen. Tasapainoa elämän eri osa-alueitten kesken. Oon toistaiseks ollut aika huono toteuttamaan sitä, vaikka ajatuksen tasolla onnistuu hyvin!

Banaanit! Hyvä hedelmä ja parasta pikkusen viileenä ja kiinteänä :DD

Bulimia. Helvetti maan päällä.

Blogi. En halunnut tehdä tästä mitään sairaus-blogia, en jauhaa vain syömishäiriöstä, koska tahdon sen pois elämästäni. En siksi kerro mitään yksityiskohtaisia juttuja bulimiasta ja mitä paskaa se oikeasti on. En suosittele sitä kuitenkaan millään tasolla kenellekkään!

C

Camping. Eikä mikään makkara vaan kunnon leirintäaluematkailu! Tähän mennessä ei ole mitenkään mahdottoman paljon tullut sitä harrastettua, vaikka se kiinnostaakin. Siinä on se oma hohtonsa, niin hyvässä kuin pahassakin.

D

Deodorantti.... Joo, pitikin valita tämmönen tähän kohtaan. :D Vaikea keksiä mitään järkevämpää. Mutta, deodoranttihan on tosi kätevä keksintö. Mieluusti roll-on, en kauheesti niistä suihkutettavista välitä. Miesten dödöt on suurin osa aivan kauheita (ja siinä kauheudessaan ihan hyvän hajuisia!!) kun kaikki tuntuu suihkuttavan niitä enemmän kuin ehkä olisi tarpeellista?

Dokumentit. Siis lähinnä kaikki telkkarissa esitettävät dokumenttiohjelmat. Ne on kiinnostavia ja onneks niitä on vamaankin kaikista aiheista mitä mieleen voi tulla!

E

Ensimmäiset asiat. Ekat kerrat :D Eka oma koti. Ne jää mieleen, ja niitä muistellaan sitten joskus vanhempana. Joskus ekat kerrat (kaikissa asioissa! :D) on huonoja ja ikäviä, toisinaan aivan mahtavia ja odotettuja.

Elämä. Siis ihan kokonaisuudessaan, oon avoin ottamaan vastaan kaiken mitä elämällä on tarjottavana. Joskus käy huonosti, useimmiten kuitenkin kaikki päättyy ihan hyvin. Elämä on arvaamatonta ja siitä pitäis kaikkien ottaa niin paljon irti kuin vaan saa. Mehän eletään vaan kerran. :)

H

Herkkyys. Oon aika todella herkkä, saatan itkeä kun ajattelen jotain surullista. Itkin, kun katsoin dokumentin, jossa 15-vuotias, siis täysin itselleni joku tuntematon poika päätti elämänsä. Joskus olen itkenyt miettiessäni sitä, että kissani kuolee jonain päivänä. Surulliset ja koskettavat kohdat elokuvissa itkettää. En vaan voi sille mitään että itkettää. Ja itkemisen jälkeen silmiä turvottaa!

I

Itsekkyys. Semmonen terve itsekkyys siis, ei itserakkaus tai vastaava. On ihan tervettä olla itsekäs ja pitää päänsä ja päätöksistään kiinni, vaikka toiset kuinka yrittäis käännyttää ja puhua sua ympäri. 

Illat. Aamujen lisäksi illat on myös tosi rentouttavia. Kun saa vaan löhöillä sohvalla tai sängyllä ja kattella telkkaria kaikessa rauhassa. Oon ehkä hitusen enemmän ilta- kuin aamuihminen.

Iloiset ihmiset. Aidosti iloiset ja symppikset ihmiset on ihania.

J

Jahkailu. Ärsyttävä piirre joissain ihmisissä! :D 

Juominen. Siis veden tai mehun. En juo alkomahoooolia. Ei kiinnosta eikä se ees oo hyvää.

Jogurtti. Voisin varmaan elää pelkällä jogurtilla jos siitä ois mahdollista saada kaikki tarvittavat vitamiinit sun muut aineet. :D

K

Kissat. Noi 2 rakkauspakkausta, ihania pöllösiä palleroita. Niistä on seuraa ja ne lämmittää kun on kylmä! :) 

Kultainen keskitie! Toivottavasti se löytyy. Sellainen kohtuus kaikessa-meininki.

Kamera. Tykkään kuvailla mutta viime aikoina (viimesen vuoden aikana) se on jäänyt vähemmälle). Kyllä pian taas...

L

Lenkkeily. Pitää mut järjissäni. Rakastan todella paljon, siinä rentoutuu tosi hyvin.

Lukio. Onneks se on kohta ohi.

M

Menneisyys. Se on aina osa ihmistä ja kulkee mukana. 

Muistot. Samaa sarjaa edellisen asian kanssa.

N

 Nauraminen. Nauran melkeen kaikille asioille jotka on ''hauskoja''. Siis ihan älyttömille ja tyhmillekin jutuille, joille muut ei sitten naura mun kanssa. Joskus pelkästään toisen naurun kuuleminen alkaa naurattaa, se tarttuu!

Nuoruus. Tämä hetki. Vaihtaisin aika paljon asioita jos voisin! Tai osaisin. Heti kun kykenen niin asiat muuttuu radikaalisti.

O

 Onni. Oon kaikesta huonosta huolimatta ihan perusonnellinen. Ja silloin joskus, kun se onnen tunne tuntuu, niin se on aivan käsittämätön tunne. Sellainen yksinkertaisen rehellinen hyvä olo, joka tulee kun vaikka ajattelee jotain ihmistä. Tai jotain mitä on tapahtunut.

P

Päärynät. Lempparihedelmä (monien muiden hedelmien lisäksi). 

Piirtäminen. En kyllä erityisen hyvä ole, mutta joskus on kiva piirrellä ihan jotain randomia mikä tulee mieleen.

Pelko. Mä pelkään menettäväni asiat ja ihmiset, joilla on eniten merkitystä. Niinhän joskus käy, eikä sille voi mitään... Surullista :(

R

Ruoka. Ristiriitainen juttu. Se on polttoainetta ihmiselle, mutta silti siitä voi tulla kauhea vihollinen. Syöminen pelottaa joskus, ruoka, jonka joku toinen on valmistanut, pelottaa. Pelkään ruokaa??! Samalla se kuitenkin on hyvää, nautinnollista.

Rakkaus.

S

Sade. Ihanaa kävellä sellaisessa hennossa sateessa (kunnon kaatosade onkin sitten asia erikseen!). Siinäkin on se oma tunnelmansa... Etenkin ihanat kesäsateet, kun aurinko vähän pilkottaa jostain pilven reunan takaa ja sataa kevyesti, ilma on lämmin... 

Suvaitsevaisuus. Oon tosi suvaitsevainen toisia kohtaan, oon tottunut erilaisuuteen. Oli ihminen sitten millainen tahansa, en tuomitse.

Sarkasmi. Elämän suola.

T

 Eräs ihminen. Mun on vaikee uskoa, että se tietäis kuinka paljon oikeesti välitän. Kun mä en usko että se edes tietää. Miten sen voi oikeesti näyttää? Sanat on jo paljon, mutta tuntuu että se ei ole tarpeeksi hyvä keino. 

Rehellisesti sanottuna tekisin mitä vaan sen takia, uhraisin vaikka pääni ja samalla koko elämän. Isoja lupauksia, kyllä. Mutta kun mä vaan tiedän, että näin on hyvä ja oikein. 

En tiiä oisko pitäny tätä kirjottaa vaikka tosissani olenkin.

U

Unettomuus. Miten nukahtaminen voikin olla niin vaikeeta?? Saattaa helposti mennä pari kolmekin tuntia että vaan pyörin sängyssä eikä uni tule. Tuskastuttavaa, etenkin silloin kun pitää herätä aikasin.

Unelmat. Haaveilen liikaa mutta suurin osa haaveista on kyllä ihan realistisia ja myöskin aika tavallisia asioita, joista suuri osa muistakin ihmisistä haaveilee.

V

 Vaihtelu. Vaikka semmonen tasainen arki on ihan oukei, niin kyllä vaihtelua aina silloin tällöin kaipaa! Oli se sitten ihan joku pieni asia, tai isompikin irtiotto.

Y

Yöt. Unettomat kesäyöt.

Yllätykset. Tykkään kaikesta yllättävästä.

Ystävät. Tosin, mulla ei oo ystäviä eikä ees kavereita. Oon jollain tavalla erakko vaikka en kyllä haluais. Sisimmässäni kuitenkin toivon että niitä ystäviä olisi, ihmisiä, joille voisi kertoa kaiken ja jakaa asioita. Kaiken lisäks oon huono tutustumaan uusiin ihmisiin, että hyvin siis menee... :DD

Ä

 Äiti. Aika itsestäänselvä juttu. :D Äiti on jaksanut mun oikkuja, jaksanut rakastaa ja tukea vaikeina aikoina. Ihmettelen välillä että miten se pysyi järjissään mun kanssa. Meidän suhde on tavallaan lähentynyt nyt, kun asun poissa kotoa. Välimatkaa on kyllä yli 200km, mutta henkisellä tasolla ollaan läheisempiä kuin ehkä koskaan ennen.